Urheilijan sydän

Minifitness_rakkausurheiluunMikä asia oli sinun lempipuuhaasi kun olit lapsi? Mistä haaveilit? Halusin kysyä tätä sinulta siitä syystä, että eilen ymmärsin jotain pysäyttävää – olen tehnyt unelmistani totta ilman aktiivista pyrkimistä siihen. Se on tapahtunut luonnostaan, omalla painollaan. Se haave on lähtöisin jo sieltä lapsen pienestä unelmoinnista ja haaveilusta. 

Urheilu oli minulle jo silloin nilliäisenä parasta huumetta. Purkasin siihen turhautumisen, vihan, ilot ja surut. Tein sitä paljon ja olin kaikkiruokainen lapsi urheilun suhteen. Ruokapöydässä en niinkään, vaan nirsoilija nosti päätään – se puoli on kuitenkin kivasti taltutettu näin aikuisiällä. 

Harrastin yleisurheilua, koska se oli edullista. Harrastin kaikkea mikä ei maksanut mitään. Juoksin, pelasin pesäpalloa, hiihdin, pyöräilin ja uin. Aina oltiin ulkona pelaamassa jotakin. Ehkä siksi teinkin kaikkea monipuolisesti, koska ei ollut varaa keskittyä yhteen juttuun täysillä. Halua olisi kyllä piisannut tyttöjen lätkästä ties mihin! Jossakin vaiheessa päätin satsata juoksuun ja harjoittelu muuttui hieman aikuisemmaksi. Tärkein muutos tapahtui kuitenkin omassa pääkopassani. Halusin sitä ja tavoittelin jotakin ihan oikeasti. Tämä loppui kuitenkin ennen kuin ehti oikeasti kunnolla alkaa. Välilevynpullistuma vei motivaation ja innon liikkumista kohtaan. Kaikki sattui ja tulokset huononivat kovan kehityskaaren jälkeen. Se söi ja kovaa. 15-vuotiaalle tämä oli kova paikka. Olisi halunnut mennä, mutta ei voinut. Rakastin liikuntatunteja, mutta nyt sain istua vaihtopenkillä huutamassa. Välillä en malttanut, vaan menin vaikka sattuikin. Tylsistyin kotona ja muistan edelleen sen ahdistavan fiiliksen, en voinut olla oma itseni.Minifitness_sportlife minifitness_urheilijan sydän

En osannut tehdä paluuta juoksuradoille, vaikka polte olisikin ollut kova. Paras ikäni kehittymisen kannalta oli mennyt hukkaan ja oma mielenkiinto oli pyöreä nolla. Kuntoutin kehoani kuntosalilla alkuun pelkällä kuminauhalla. Otti päähän, mutta silti se oli henkireikäni. Koulun ruokalassa tarjottimellani ruoan kaverina kulki tulehduskipulääkkeet. Pohjallakin on kuitenkin loppunsa.

Siitä se vähitellen taas alkoi, innostukseni urheilua kohtaan. Tein taas kaikkea mahdollista liikuntaa ilon kautta. En tarvinnut tavoitetta nauttiakseni siitä. Oli vaan mahtavaa kun sai taas tehdä.

Piti käydä pohjalla. Pystyn arvostamaan urheilua ihan uudessa valossa tämän kokemuksen myötä. Jokainen päivä terveessä kehossa on juhlan aihe, eikä toimivaa kehoa tulisi koskaan laiminlyödä, tai pitää itsestäänselvänä. Arvosta sitä, liikuta sitä, kehu sitä, iloitse siitä. Ihan joka päivä!Minifitness_fitlife Minifitness_travelling_fitness

Treenaan koska se on hauskaa. Pääsen haastamaan itseäni ja kokemaan onnistumisia. Pääsen purkamaan sinne kyykkyprässiin ihan kaiken. Menen salille iloisena ja lähden vielä astetta parempana tyyppinä ulos. Joskus menen salille kiukkuisenakin, mutta aina sieltä lähtee hymyillen ulos, vaikka jalat eivät ehkä kantaisikaan. Jos tätä tekemistäni ei olisi johdattanut aina se aito tekemisen ilo, en olisi saavuttanut SM-kultaa. Uskon että tämä aito fiilis, jano ja nauttiminen urheilua kohtaan näkyy ulospäin. Se näkyy naamasta! Se näkyy tuloksista! En hemmetissä tekisi tätä jos tämä ei olisi kivaa. Tämä on mun juttuni, tiesinhän sen jo ihan nassikkana. 

Haaveilin aina kilpaurheilusta. Pitkään kuvittelin urheilijan sydämeni sykkeen hiipuneen. Minussa elää kuitenkin tämä pieni haastaja, joka on aina valmis. Olen ollut aina kilpailuhenkinen ja sitä ei saa minusta pois. Urheilijan sydän on ja pysyy, kilpailin tai en. On vaikea sanoin edes kuvailla kuinka onnellinen olen siitä, että päätin antaa sisäisen haaveeni lentää. Korjasin potin ja sen pienen Eevin haaveen aikuisiällä. Kaikki lähti tekemisen ilosta. Kaikki tapahtui sydämestä, ihan omalla painollaan. 

Love, E

Kuvat – Julia

eevi

Blogissani kirjoitan itselleni tärkeistä aiheista, kuten treenaamisesta ja terveellisestä ruokavaliosta. Myös koko kehon hyvinvointi, sekä elämän pienet ilot nostavat päätään kirjoituksissani. Tämä blogi on maustettu myös ripauksella huumoria, vaikka paljon vinkkejä ja informaatiota sisältääkin. Tervetuloa seuraamaan positiivista ja tehokasta meininkiä, josta toivon teidän saavan motivaatiota ja inspiraatiota omaan elämäänne!

28 vastausta artikkeliin “Urheilijan sydän”

    • Valitettavasti tämä kiire on verottanut vastailuista, pahoitteluni. Pyrin ottamaan näitäkin kiinni tässä vähitellen 🙂 -E

  1. Myös mulle monipuolinen urheilu oli jo lapsena luontevaa. Lähes kaikki liittyi jotenkin liikuntaan eikä paikallaan oltu kovinkaan paljon. Meillä ei vanhemmat suostuneet kuskailemaan harrastuksiin. Oli siis harrastettava sitä minne pääsi omin avuin kesät talvet pyörällä. Tästä syystä en koskaan päässyt taitoluistelutreeneihin ja oli tyytyminen luistelemaan talvisin luistinradalla. Jälkeenpäin olen oikeastaan niin onnellinen, että mua ei kuskailtu eikä kustannettu kalliita harrastuksia. Jouduin itse pärjäämään ja keksimään keinot liikkua. Kauhulla seuraan nykypäivän lapsia, joita kuljetetaan päivittäin sinne tänne. Missä on vanhempien oma aika ja omat harrastukset?? Oppiiko lapsi arvostamaan vanhempien näkemää vaivaa, kun kuljetus on itsestäänselvyys?

    Puhutaan paljon, että lapsille pitää järjestää harrastus- ja liikuntamahdollisuuksia. Siis mitä? Tietysti ne, jotka harrastavat hieman vanhempana jotain ihan vakavasti kilpailumielessä, on oltava tietyt puitteet, mutta suurin osa voisi hyvin keksiä itse tavat harrastaa. Kaverin kanssa uimaan (uimahalli yleensä löytyy aika monelta paikkakunnalta), lenkille, hiihtämään, luistelemaan, laskemaan mäkeä, pelaamaan futista, lätkää tms. Ihan järjetöntä, että kaikkien pitäisi harrastaa jotain kallista ja ohjattua. Lasten liikunnallisen luovuuden ja kekseliäisyyden tuhoamista, jos minulta kysytään.

    Kokeilemalla olen löytänyt omat lajini ja liikunta kuuluu jokaiseen päivään monessa eri muodossa. En voisi luopua siitä ja arvostan jokaista päivää, jolloin minulla on kyky liikkua ja nauttia siitä. 🙂

    • Kuulostaa hyvin samanalaiselta kuin oma lapsuutenikin 🙂 Pyörällä piti mennä jos jonnekin halusi. Hyvä pointti muutenkin tuo jälkinmäinen.
      Loppupeleissä liikkuminen on halpaa ja helppoa! Mutta tuntuu että nykyään ne oman kylän kakarat puuttuu ympäriltä ja sitten joudutaan liikkumaan kauemmas. Pinene kylän hyötyjä taisi ollakin tuo, että kaikki kokoontui helposti yhteen pelaamaan. Me tehtiin ihan hirveästi omatoimisesti kaikkea ja on ihana asia että on ollu tmahdollisuus kasvaa rauhassa ja kokea lapsuus noin ihanasti ja vapaasti.

      Kiitos kommentista <3 -E

    • Hinta tricosta (luki edellisessä) mutta en tiiä oisko loppu, ite en ainakaa löytäny 🙁

  2. Täytyy sanoa, että olet ihan älytön motivaatio ja inspiraation kohde mulle!
    Oon aina rakastanut liikuntaa ja itse aloitin ”urheilun” juoksemalla ala-aste ikäisenä koska touretten-syndrooman takia mulla oli lääkitys joka sai ruokahalun kasvamaan melkosesti ja olinkin aika pullea sen ikäiseksi. Kun aloitin juoksemaan sain jostain kipinän siihen mitä teki ja se on jatkunut nyt tähän päivään asti, vaikka juoksu on muuttunut salilla käymiseksi.
    Olen 19-vuotias ja mulla on lieveä tourette, kiertäjäkalvosinoireyhtymä olkapäässä ja välilevynpullistuma 5-6 nikamien välissä.
    Välillä tuntuu niin turhauttavalta kun haluis painaa täysillä salilla, mutta paikat sattuu eikä pysty. Sen takia on mun mielestä mahtavaa lukea sun blogia ja omia kokemuksia ja huomata, että vaikka aina ei olekaan ihan täydessä terässä niin voi saavuttaa ihan mielettömiä saavutuksia.
    Antaa kummasti motivaatiota ja halua kehittyä kun huomaa että joku toinenkin on vaivoista huolimatta saavuttanut unelmiaan, joten suuri kiitos, uskon että sulla on positiivinen vaikutus monen muunkin elämään!😊

  3. Heippa! Hauska huomata miten samoja reittejä ollaan elämässä menty 🙂 Itsekkin harrastin monenlaista pikkukylän muiden lapsien kanssa. Yleisurheilu oli kuitenki eniten se mun juttu 17 vuotiaaksi asti, kunnes polvi sanoi ettei enää heitetäkkään keihästä. Innostus lopahti pariksi vuodeksi täysin kunnes aloin kuntouttamaan tämän vuoden alussa itseäni salilla 🙂 Nyt oon ihan sekasin menny jo urheilusta, tykkään niin kovasti 🙂 Ainiin, ja ens kuussa alkaa Personal Trainer koulutus 🙂

    Yks suurimpia unelmia tässä on ollut et joskus tämän elämän aikana saisin oikeasti nähdä ja jutella sun kanssa livenä. Saapa nähdä jääkö unelmaksi 🙂

    Sen haluan kuitenkin vielä sanoa että paljon oot tuonut mun elämääni fitnesspäiväkirjoissa ja myös täällä blogin puolella! Juuri sinun innoittamana lähden vaihtamaan alaa laborantista personal traineriksi! 🙂 joten suuri KIIITOOOS <3

    • Hei ihan loistava asenne Irga! <3 Urheilu palkitsee kyllä aina sillä hyvällä fiiliksellä. Hienoa että löysit taas sen poltteen ja ilon!
      Kuule täytyy pitää teidät ajantasalla kaikkien tapahtumien suhteen – tuut sinne sitten moikkaamaan 🙂
      Lämmin ja nöyrä kiitos, ihan mieletön juttu. Tsemppiä opintoihin ja treeneihin! -E

    • Moi!
      Sittenku on joku tapahtuma vähä lähempänä että pääsis tulemaan. Asun nimittäin Raahessa niin on hieman tuota matkaa etelään :/
      Kiitoksia tsempeistä!
      Hyvää Joulun odotusta sulle ja Danille 🙂

  4. Jännää miten paljon yhtäläisyyksiä, jopa samoja juttuja löytyy mun lapsuudesta. Tielle ei tullut kuitenkaan yhtä vakava asia kuin sinulla mutta onneksi lopputulos on kuitenkin sama ja urheilu on tullut takaisin elämääni 🙂

  5. Tuli niin oikeeseen saumaan tää teksti! Oon itse kärsinyt lonkan rasitusmurtumasta juoksun vuoksi ja vaikka se on jo parantunut niin se kipuilee edelleen. Kivun kanssa on jo eletty kaksi vuotta, vaikka liikkua pystynkin. Jotenkin sain ihan hirveästi voimia sun tekstistä Eevi! Kiitos tosi paljon oot suuri inspiraation lähteeni :)<3

    • Voi miten mukavaa kuulla Lili <3 Kovasti tsemppiä sinne, nyt vaaditaan pitkää pinnaa ja malttia! -E

  6. Meilläkin oli lapsena samat jutut, mentiin ja tehtiin vaan, enkä mä ikinä edes pitänyt sitä urheiluna. En ikinä pitänyt itseäni urheilijana, vaikka aloitin uintiharrastuksen 8-vuotiaana (ja kyllä, matkustettiin kahdestaan 6v siskon kanssa treeneihin Lahden toiselta reunalta melkein sinne toiselle), ja 10-vuotiaana siirryin kilpauintiin. Vasta kun seisoin ekaa kertaa palkintojen jaossa hopeapallilla, 15-vuotiaana, tajusin ensimmäisen kerran että hemmetti, mä voitin noi parikymmentä muuta ja vaan toi yks voitti mut, mä oon ihan oikeesti kilpauimari… Sen sytytyksen myötä rupesin oikeasti jopa tavoittelemaan eteenpäin, ensimmäiseksi vaihdoin päälajia (riskillä, kuinkas muutenkaan, kun ei ollut tekniikka kasassa ja olin ihan avuttoman hidas sen vuoksi, mutta kun mä haluun ja mä teen mitä haluun…). 17-vuotiaana olin, elin ja hengitin ihan puhtaasti vain ja ainoastaan uima-altaalle ja kloorihöyryille, tähtäsin ihan tosissani ammattilaisuraan. Treenimäärät nousi aikuisten tasolle, eikä mennyt kauaa kun mulla alkoi terveys tökkiä. Tuli migreeniä, heikotusta, otti henkeen ja otti sydämestä, ja vaikka mitä. Ensimmäinen lääkäri totesi että ylikunto, toinen totesi että anemia, kolmas sanoi stressi, neljäs pisti tutkimuksiin ja siitä lähti sitten se alamäki… Sydämestä löytyi pienen pieni epämuodostuma, ei vaikuta normaaliin elämään mutta estää kilpaurheilun ammattina. Ääreisverenkiertohäiriö ja ylimääräinen nikama selkärangassa, syntymävialliset polvilumpiot ja monta muutakin juttua tuli ilmi siinä matkan varrella, jossain vaiheessa muistan ku mietin että mitä nyt taas, vieläkö voi ihmisessä olla jotain sellasta vikaa mitä ei päällepäin näe ja jota mulla ei vielä ole…

    Mä olisin voinut jatkaa amatööritason kilpailua kyllä, mutta mä vedin hanskat tiskiin ja uikkarit roskiin siltä istumalta, ja sanoin että jos mä en voi olla paras ni en lähe sit ollenkaan, mä en urheile enää ikinä. Kahteen vuoteen en ihan oikeasti urheillutkaan, ihan rehellisesti vaan rellestin ja juhlin kaiken sen ajan mitä en ollut koulussa (ja välillä senkin ajan kun olisi pitänyt olla koulussa). Vasta kun lähdin Lahdesta, kaveripiirit vaihtui ja vähän muutakin, aloin pikkuhiljaa taas liikkua, mutta vain ja ainoastaan jonkun syyn vuoksi. Mä muun muassa keksin tekosyitä lähteä kauppaan päästäkseni lenkille, kauppaan kun oli n. 4km eikä ollut autoa niin oli ”pakko” kävellä/hölkätä 😄

    Sen jälkeen tuli perhe ja lapset ja monta asiaa on mennyt uusiksi tän 10 vuoden aikana, kolme vuotta sitte palasin salille (se oli osa treenausta jo kilpauidessa) ja hurahdin kyllä, vaikkei kilpailu edes oo käyny mielessäkään 😊 tää on vaan niin kivaa, ainoo haaste on se kun ei malttais muuta tehäkään ku olkapäitä 😁

    • Ihana tarina, kiitos tästä <3 Niin se elämä meitä kuljettaa joskus ja pistää valitsemaan tiukkojakin siirtoja. Uskon että näilläkin on syynsä näissä tyrskyissä.
      Oliko se sitten itselleni juurikin se opetus, ettei omaa kehoaan ja liikkumista tule koskaan ottaa itsestäänselvänä 🙂
      haha ihana toi vika lause! Mä kuulun samaan jengiin noiden olkapäiden kanssa 😀 Onko sullakin kenties sen takana se että niistä saisi muokattua vähän isommat? 😉 Selkeä urheilijan mieli, haha. -E

    • Eevi, juurikin niin – jos nyt vielä vähän isommaks, jooko 😄 siitäkin huolimatta että mulla on ihan ”sukuvikana” leveä selkä ja hartiat, ja sit toi uintihan on ihan loistokeino leventää selkää ja hartialinjaa. Joku haban kasvatus ei kiinnosta yhtään, mutta olkapäät kyllä, ja joo, mä todellakin tsekkailen miehistäkin eka olkapäät ja sitte vasta silmät (muttei kerrota sitä mun aviomiehelle) 😁

    • Nii, ja oon mä kyllä huomannut senkin, että tässä kun muuten on vähän vajaakasvuinen, mäkin sen villit 157cm, niin kun on tarpeeksi olkapäitä ni ei jää enää niin pahasti jalkoihin vaan ihmiset kyllä väistää kun marssii vaan eteenpäin. Pituussuunnassa ei oo kasvua enää luvassa, joten tähdätään sit siihen vaakatasoon 😂

    • haha jokaisella naisella on nää ”juttunsa”. Mä kurkkaan aina poikkeuksetta sen pyllyn! 😉 -E

  7. Hyvä teksti Eevi 🙂 samaistun itsekin jollaintasolla näihin fiiliksiin kun 11-12v. nuorena koripalloilijana iski astmadiagnoosi naamalle. Ilo katosi kaikesta pitkäksi aikaa ja siirryin liikunnasta piirtämisen ja kädentaitojen pariin- toisaalta onneksi, sillä tämä ”masennuskausi” avasi oven toiselle lapsuuden unelmalleni, luovan alan työlle, jota saan nyt valmistuttuani tehdä juurikin sen ansioista, että panostin taitoihini lapsena. Ja tämän vastapainona kuin varkain, lähes 8 vuotta takaperin tapasin avomieheni, silloisen urheilijapojan, jolla oli kärsivällisyyttä opettaa minua ymmärtämään ettei astma ole este kovalle kuntoliikunnalle. Nykyään vedän hänen kanssaan tasaväkiset mäkivedot ja toivon palaavani teinivuosien tanssiharrastukseni pariin jonain päivänä myös ohjaajan puolelle, omalla painollaan kuten asiat tuntuvat tähänkin mennessä loksahdelleen 🙂

    • Moikka Tiinatuulia,

      ihana tarina <3 Kiitos kun jaoit sen meille. Loistava fiilis tuli tästä!Tsemppiä tulevaan ja ihanaa joulua -E

  8. Taisi silmät kostua.. Todella liikuttava teksti niinkin tärkeästä asiasta! Rauhallista joulua <3

  9. Hei Eevi,

    Olipa mukava kirjoitus sillä pystyin täysin samaistumaan tuohon tunteeseen kun haluaisi urheilla mutta ei pysty. Minulla todettiin skolioosi yhdeksän vuotiaana mutta se ei estänyt harrastamasta urheilua laidasta laitaan. Stoppi urheilulle tuli kuitenkin juuri kun olin aloittanut yläasteen kun skolioosi oli jo niin vakava, että se täytyi leikata. Olin juuri aloittanut pelaamaan jalkapalloa tosissani mutta sen harrastaminen joukkueessa sai odottaa vuoden kun sain leikkauksen jälkeen vuoden urheilukiellon. Ei kyllä ole tuon ikäiselle helppoa katsoa vierestä liikuntatunneilla ja harjoituksissa kun kaverit urheilee. Tämä on onneksi vahvistanut siihen uskoon, että liikkuminen on etu eikä pakko. Ihana, että sinäkin näytät mallia siitä miten urheilu voi olla asia jota rakastaa eikä pelkästään terveyden kannalta pakote.

    Ihanaa joulunodotusta!

    • Moikka Susanna,
      Ymmärrän niin hyvin noita fiiliksiä. Asenne ratkaisee ja suunta on ylöspäin <3 Muista että kaikki koettelemukset vahvistavat ja tekevät meistä kiitollisempia elämää kohtaan. Tsemppiä kovasti ja ihanaa joulun odotusta 🙂 Voimahalit! -E

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta