Elämä on liukumäki

Minifitness_elama_liukumaki_lapsetElämä on liukumäki. Joskus kiipeämme sitä epätoivoisesti ylös, välillä lävähdämme rähmällemme ja valumme naama naarmuilla sitä alas. Silti aina, kiipeämme uudestaan. Joskus pääsemme ihan ylös asti ja saamme nauttia ihanasta alaslaskusta. Sitä on elämä! Kiipeämistä, kumpareita ja laskettelua. 

Viime viikonloppuna saimme olla osana ihanaa hääjuhlaa. Tänä viikonloppuna suuntaamme täysin toisenlaisiin juhliin, nimittäin hautajaisiin. Onko se edes juhla? Ehkä se voi olla sellainenkin, sillä onhan jokainen elämä ainutlaatuinen ja muistelemisen arvoinen. Muistan mummini hautajaiset. Ne ovat ainoat hautajaiset, jotka muistan. Vaikka hänen poismenonsa olikin kova paikka meille kaikille, oli päivässä kyyneleiden lisäksi paljon iloa, huumoria ja naurua. Sellainen oli mummini, joten sellaisen päivän hän myös sai. 

Jos ja kun elämä tuntuu epäreilulta, ankaralta tai surulliselta, kannattaa olla lasten kanssa. Lapset ovat lääke mihin tahansa olotilaan. He elävät hetkessä, unohtavat, antavat anteeksi, iloitsevat ja rakastavat pyyteettömästi. Minun siskoni ihanat tytöt ovat minun juureni. Ne vetävät aina takaisin maanpinnalle, oli elämässä mitä tahansa. Tänään oli taas yksi sellainen päivä, joka juurrutti minua. Ei kiirettä, ei suorittamista. Ei tarvitse miettiä mitä toinen haluaa tai ei halua, koska kaikki ilmaistaan kyllä jollakin tavalla. Puhuen, huutaen, mököttäen, itkien tai nauraen. Se on hirveän selkeää. Lapset ovat elämän alku ja tuota elämän janoa ei voi kuin ihastella! Nauran ja elän heidän kanssaan ainakin vähän enemmän kuin hetkeä aikaisemmin. Elämä tuntuu kevyemmältä<3  Liukumäen kumpuja ja mutkia on vaikea ennustaa näkemättä niitä. Se mikä tapahtuu, tapahtuu. 

Elämä on tässä ja nyt, joten löydäthän omat juuresi -E <3

Musta lammas

Koulut ovat alkaneet monilla. Muistan ensimmäisen koulupäiväni vieläkin, äiti pakotti laittamaan kukkamekon ja ruman keltaisen repun. Minulla oli hirveä, epätasasaisesti leikattu polkkatukka – vihasin sitä.

Välillä mietin miten lapsena saattoi aika kulua siihen, että jäimme tuijottamaan sammakkoa tielle. Yleensä minut passitettiinkin koulumatkalle jo reilusti aiemmin, sillä äiti tiesi kuinka helposti saatoin jäädä haaveilemaan ja eksymään naapureille katsomaan piirrettyjä.

Sain itse elää suhteellisen onnellista lapsuutta. Minut pelasti jo silloin liikunnan vapaus ja mahdollisuus harrastaa ja tehdä paljon muiden lasten kanssa.  Osasin pitää puoleni – Kiitos veljeni, jonka kanssa taistelimme päivittäin muovimiekoilla ja vesipyssyillä. Onneksi olemme nyt jo hieman rauhoittuneet. Olin reipas lapsi, onneksi. Moni itki koulun pihalla ja roikkui äidin helmassa, enkä ihmettele yhtään miksi.

 Kovin moni lapsi ja nuori joutuu kiusaamisen uhriksi. Lapset osaavat olla todella julmia, muistan sen varsin hyvin. Kyllä mekin otimme välillä rajustikin yhteen ystävieni kanssa, mutta aina riidat kuitenkin sovittiin. Mutta lasten maailma ei ole helppo, vaikka aikuiset saattaisivatkin näin ajatella. On noloa jos ei ole yhtä trendikäs kuin muut, tai ei osaa tavata yhtä hyvin kuin muut.  Lapset sanovat asiat liiankin suoraan, ja toinen lapsi voi jättää syviäkin arpia sanomisillaan sekä teoillaan. Opettajien ja vanhempien rooli korostuu kouluiässä, varsinkin ala-asteella. Sieltä rakentuu mielestäni pohja koko loppuelämälle. Siksi tähän tulisi panostaa yhä enemmän, yhteiskunnan sekä vanhempien. Vanhempien tehtävänä on kysyä lapsen kuulumisia päivittäin, jotta tiedetään miten koulussa oikeasti sujuu. Lapset yleensä kertovat joko sanoin tai elein olostaan. Välillä totuutta saa kaivaa hieman pidempään.

 

kiusaaminen 3

 

Muistat varmasti sen yksinäisen tyypin, joka oli aina koulussa yksin? Sama kaava toistuu aina – Aina on se joku, jota syrjitään ja seisoo yksin koulun pihalla. Me olemme erilaisia, ja erilaisuus tulisikin iskostaa lapsien päähän jo varhain kotona. Meidän ei tarvitse olla kaikkien kaveri, mutta meidät kaikki tulisi kuitenkin ottaa huomioon. Se ei ole paljon pyydetty, eihän?

 

kiusaaminen

 

 

koira

 

Äitini kertoi minulle taannoin tapahtuman lapsuudestani, jota en itse edes muistanut. Olin silloin ala-asteella ja olin kyseenalaistanut, miksei koulussamme ole ollenkaan pyörätuolilla kulkevia lapsia? Miksei meidän koulussa ole heille tarkoitettuja ramppeja? Pienen lapsen ajatus, aiheutti kuitenkin jotain suurta. Kouluumme rakennettiin pian rampit. Tämä oli silloin uutta, ja herätti myös paikallislehden huomion. Pian ensimmäinen pyörätuolissa istuva pieni poika tuli kouluumme – Minusta se oli jännittävää!

 possu

Be kind, E